Geopolitiikka
Ukrainan ja Venäjän välistä konfliktia on käyty pian kolme vuotta. Konfliktin alusta asti ovat sekä suomalainen media, että sen käyttämät asiantuntijat kertoneet Venäjän kaatuvan joko taloudellisiin ongelmiin tai yksinkertaisesti sen sotavoimien osaamattomuuteen ja kalustopulaan. Yksi kovimpia disinformaation jakajia on ollut nykyinen europarlamentaarikko ja entinen kansanedustaja Pekka Toveri. Asia, johon kaikkien tulisi kiinnittää huomiota on, että Pekka Toveri on sotilasarvoltaan kenraalimajuri evp. ja entinen pääesikunnan tiedustelupäällikkönä vuosina 2019–2020. Syytä Toverin toistuviin disinformaation jakamisiin voi vain spekuloida. Toveri on joka tapauksessa toiminut myös Yhdysvaltojen sekä Kanadan puolustusasiamiehenä vuosina 2016–2019.
Se miten konflikti on edennyt ja millainen tilanne tällä hetkellä rintamalla on, jätetään kokonaan huomioimatta ja uutisartikkelit ovatkin kertoneet lähinnä taktisen tason tapahtumista, kuten vaikka Ukrainan tekemistä lennokki-iskuista tai onnistuneista lentokoneiden pudottamisista. Kaupalliset mediat ja Iltapäivälehdet ovat tosin vetäneet riman ali useampaan otteeseen kertomalla venäläisten joukkojen taistelevan silmä – ja jalkapuolina kenttälapioita käyttäen.
Mikä sitten on totuus? Pitää muistaa, että sodan ensimmäinen uhri on aina totuus. Sodan osapuolet harjoittavat propagandaa ymmärrettävistä syistä, mutta juuri se herättääkin kysymyksen. Onko Suomi sodassa?
Suomen johto väittää, ettei näin ole, vaikka Suomi tukee Ukrainaa aseellisesti, rahallisesti ja myös poliittisesti. Sen lisäksi monet suomalaiset poliitikot antavat lausuntoja Venäjästä ja venäläisistä, joiden voidaan katsoa olevan Venäjän perspektiivistä hyvinkin vihamielisiä. Yksi räikeimmistä lausunnoista on tullut eduskunnan puhemiehenä nykyään toimivalta silloiselta kansanedustajalta Jussi Halla-aholta.
"Venäläisten sotilaiden tappaminen on hyvä asia, ja ukrainalaisia tulee auttaa tappamaan heitä."
Halla-aho on myös maksanut siitä, että sai haluamansa tekstin kranaattiin, jonka ukrainalaiset kertoivat ampuvansa venäläisten niskaan. Kukaan ei tosin voi varmuudella sanoa ammuttiinko kyseinen kranaatti, vai myytiinkö siihen käytettävä tekstin tila uudelleen.
Yksipuolinen ja venäläisiä aliarvioiva uutisointi on myös tehnyt tehtävänsä kansan parissa, mikä sinänsä ei ole ihmeellistä ottaen huomioon Suomen ja Venäjän välisen historian, Neuvostoliitolle hävityt sodat ja niistä kansalle kerrotun historian, joka on lievästi ilmaistuna sankarillisesti kaunisteltu. Suomen johdossa on myös ollut monia ihmisiä, jotka eivät tunne edes sitä kaunisteltua historiaa, vaan ovat kirjoittaneet sen mielessään uudelleen. Tästä taas räikein esimerkki on entisen pääministeri Sanna Marinin lausuma; Olemme sotineet Venäjää vastaan ja voittaneet.
Olisi toivottavaa, että Suomessa sekä mediassa, että varsinkin politiikassa ymmärrettäisiin, kuinka vaarallista tällainen disinformaatio on. Vielä vaarallisemmaksi sen tekee, jos väärää tai kaunisteltua informaatiota levittävät valtamedia, poliitikot ja asiantuntijat vain siksi, että he itse uskovat sen olevan totta.
Sodat voitetaan operatiivisella ja strategisella tasolla. Sodan tavoite on aina poliittinen. Venäjä on ilmoittanut tavoitteekseen Ukrainan demilitarisoinnin, eli sen asevoimien tuhoamisen. Rintaman tapahtumat taas kertovat, että se tavoite on jo lähes saavutettu. Venäjä hallitsee yli 20 % Ukrainan pinta-alasta. Se on järjestelmällisesti tuhonnut Nato-maiden sille luovuttamaa, tai myymää kalustoa. Sen talous ei ole kaatunut, vaan kasvanut koko sodan ajan. Länsimaissa väitetään talouden kasvaneen, koska Venäjä on siirtynyt sotatalouteen ja panostaa sotatarvikkeiden tuottamiseen. Se on varmasti osa totuutta, mutta Venäjästä on myös tullut sanktioiden takia omavarainen ja maailmalla on muitakin hyödykkeiden ostajia kuin Eurooppa ja länsimaat.
Venäjältä ei ole loppumassa sotatarvikkeet, vaan se tuottaa esimerkiksi ammuksia kolme kertaa enemmän kuin länsimaat yhteensä. Siltä ei myöskään lopu miehet. Vapaaehtoisia virtaa rekrytointipisteisiin tuhansien miesten viikkovauhtia. Venäjän asevoimien koulutus ei myöskään perustu muutaman kuukauden pikakoulutukseen, vaan esimerkiksi ulkomailta tulevien vapaaehtoisten peruskoulutus kestää puoli vuotta, jonka jälkeen heidät sijoitetaan erilaisiin tehtäviin, mutta sotatoimiin voi osallistua vasta, jos ja kun kouluttajat katsovat yksilön olevan siihen valmis. Varusmiesten palvelusaika on Venäjällä ollut vuodesta 2008 vuoden mittainen. Venäjän asevoimien upseerit taas ovat opiskelleet vuosia erilaisissa sota-akatemioissa ja eivät pelkästään sodankäyntiä, vaan upseerit erikoistuvat jokainen oman aselajinsa teknisiin vaatimuksiin.
Venäjän sotahistoria kertoo omaa kieltään siitä, miten vaikeasti Venäjä on voitettavissa. Venäjän on valloittanut sen historian aikana vain yksi sotapäällikkö, Tšingis-kaani 1200-luvulla. Eurooppalaiset eivät siinä ole koskaan onnistuneet. Viimeinen yritys eurooppalaisten akselivaltojen toimesta päättyi puna-armeijan Berliinin valtaamiseen.
Vihollisen aliarvioiminen on yksi sodankäynnin ehdottomista virheistä, joita ei tulisi yhdenkään sotilasjohtajan tehdä. Hitler lankesi täysin samaan virheeseen kuin Napoleon ja nyt näyttää valitettavasti siltä, että Nato, Suomi sen mukana syyllistyvät samaan venäläisten aliarviointiin. Venäjästä puhuttaessa ja sen sotilaallista kykyä arvioidessa tulisi ehdottomasti ymmärtää historiaa. Toisessa maailmansodassa, jota venäläiset kutsuvat suureksi isänmaalliseksi sodaksi, kuoli 27 miljoonaa neuvostokansalaista, joista 16 miljoonaa oli siviilejä, joista taas suurin osa venäläisiä. Itärintaman sota oli myös erittäin raakaa tuhoamissotaa, jonka tavoitteena akselivalloilla oli tuhota ja ajaa Uralin taakse slaavilaiset ali-ihmiset.
Suomi näyttää valitettavasti taas joutuneen mukaan suurvaltojen väliseen sapelien kalisteluun ja Nato-jäsenyyden myötä on myös aloitettu uhoamaan tavalla, joka ei tule päättymään hyvin. Venäjä on ydinasesuurvalta ja sitä ei voi juuri siitä syystä hävittää kartalta. Se on tosin myös äärimmäisen vaikea tavoite perinteisen sodankin keinoin, sillä kylmä totuus on, että se on USA:ta kymmeniä vuosia edellä sotilasteknisissä asioissa niin tekniikan kuin myös sodista opitun historian alueilla.
Tähän loppuun sopii erinomaisesti siteeraus tuntemattomasta sotilaasta.
Ja varjele noita Suomen herroja, etteivät ne toista kertaa lyö päätänsä Karjalan mäntyyn.
Nyt se on jo tosin myöhäistä, jälleen kerran.
Globaali turvallisuusarkkitehtuuri
USA on määritellyt globaalin turvallisuusarkkitehtuurin jo yli kolme vuosikymmentä, aina kylmän sodan päättymisestä asti. Se on toteuttanut yksinapaista imperialistista politiikkaansa vailla rajoitteita, koska Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen sillä ei ole ollut vastavoimaa joka olisi sen toimia rajoittanut. USA on levittänyt imperialistiset lonkeronsa globaalisti ja sillä on edelleen useita satoja sotilastukikohtia ympäri maailmaa. USA:lla on aina ollut suuri painoarvo myös monessa kansainvälisessä organisaatiossa. Tätä yksinapaista maailmanjärjestystä on viime vuosina kutsuttu sääntöperusteiseksi. Eurooppa ja varsinkin Iso-Britannia on ollut USA:n uskollisin tukija. 2000-luvulla tämä kaksikko aloitti vallankumousten sarjan Lähi-Idästä, niiden hyökätessä Afganistaniin lokakuussa 2001 Australian tukemana. 2003 ne jatkoivat hyökkäämällä Espanjan tukemana Irakiin, ilman YK:n päätöslauselmaa ja tekaistulla syyllä, väittäen Irakilla olevan suuri määrä joukkotuhoaseita.
Vuonna 2011 NATO:n avustuksella eliminoitiin Libya ja sen johtaja Gaddafi. Samana vuonna aloitettiin tukemaan Syyrian kapinallisia Assadin kaatamiseksi. Syyrian konflikti levisi vuonna 2012 koko maan kattavaksi sisällissodaksi. Venäjä puuttui tähän yksinapapaiseen maailmanjärjestyksen ylläpitämiseen ensimmäisen kerran aseellisesti 2008 Georgiassa, missä USA NATO:n ja EU.n tuella yrittivät saada maata hallintaansa. Venäjä puuttui myös Syyriassa USA:n ja sen liittolaisten vallanvaihtoyritykseen vuonna 2014 lähtiessään tukemaan Syyrian hallitusta aseellisesti. 2014 olikin USA:lle kiireinen vuosi. Ukrainassa se tuki väkivaltaista vallanvaihtoa ja alkoi aseistamaan maata sekä kouluttamaan NATO:n avulla Ukrainan asevoimia. Vallankumouksen seurauksena Ukrainassa alkoi sisällissota, joka eskaloitui 2022 laajemmaksi konfliktiksi Venäjän tehdessä intervention Ukrainaan pakottaakseen sen lopettamaan omien kansalaistensa tappamisen ja noudattamaan Minskin sopimusta.
Maailmanjärjestys oli muuttumassa moninapaiseksi jo ennen Ukrainan konfliktia, mutta tuskin kukaan olisi uskonut millä nopeudella se muutos lähti tapahtumaan konfliktin seurauksena. Lännen sotilaallinen ja poliittinen heikkous on paljastunut Ukrainan konfliktin aikana. Ukrainaan on laitettu USA:n ja EU:n toimesta satoja miljardeja rahaa. NATO-maiden aseita on luovutettu ja myyty velaksi Ukrainalle suuria määriä ja erilaisia sanktioita on asetettu Venäjää vastaan siinä toivossa, että länsimaiden oletettu teknologinen ja sotilaallinen ylivoima kaataa Venäjän hallinnon ja syöksee sen sisäiseen kriisiin. Kolmen vuoden taisteluiden jälkeen on kuitenkin tullut ilmeisen selväksi, että se kaikki oli utopistista toiveajattelua. Venäjä on suorittanut sotilaallista operaatiotaan omaan tahtiinsa eliminoiden Ukrainan asevoimien ohella myös suuren määrän NATO-maiden lahjoittamaa sotakalustoa ja niiden mukana tulleita NATO:n sotilaita. Vuoden 2025 alussa se pitää hallussaan yli 20% Ukrainan pinta-alasta ja etenee rintaman kaikilla lohkoilla ilman kiirettä, saavuttaen strategista tavoitettaan, joka on siis Ukrainan aseellisen voiman eliminoinen.
2025 virkaansa astunut USA:n presidentti ja hänen hallintonsa ovat kolmen vuoden katastrofin jälkeen tulleet toisiin ajatuksiin. USA:ssa on pitkään jatkuneen demokraattien globalistihallinnon jälkeen mitä ilmeisemmin ymmärretty, että Venäjä ja Kiina ovat tulleet mukaan määrittelemään globaalia turvallisuusarkkitehtuuria. Presidentti Trump onkin ensimmäinen länsimainen poliitikko kolmeen vuoteen, joka on rauhan asialla ja jonka hallinto ymmärtää missä mennään. Euroopan unionin poliittinen eliitti sen sijaan jatkaa Ruususen untaan unelmoiden Euroopan Unionin vaikutusvallasta globaaleissa turvallisuuskysymyksissä. EU:n kissanpäivät ovat valitettavasti ohi. Ne olivat ohi siinä vaiheessa, kun se lähti tukemaan USA:n vaatimuksesta tai pyynnöstä Ukrainan hallintoa aseellisesti ja rahallisesti. EU:n eliitti ei selkeästi ymmärtänyt, että Bidenin hallinnon matka voi loppua presidentin vaihtumiseen ja EU:ssa laitettiin kaikki kortit sen varaan, ettei Trumpista enää tule presidenttiä. EU:n eliitti myös ali-arvioi pahemman kerran Venäjän, eikä se ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun eurooppalaiset näin tekevät.
Nyt, kun USA:ssa on hallinto, joka tunnustaa Ukrainan konfliktin juurisyyt ja joka on ottanut ensimmäisen askeleen kohti rauhaa Ukrainassa, sekä neuvotteluita globaalin turvallisuusarkkitehtuurin järjestämiseksi, on EU.n poliittinen eliitti paniikissa. Se on huomannut, ettei Eurooppa istu päättävissä pöydissä, vaan on ollut USA:n yksinapaisen valtapyrkimysten sylikoira. Tulevissa suurvaltojen välisissä neuvotteluissa Ukraina on vain sivutettava yksityiskohta, joka toki liittyy Euraasian mantereen tulevaan turvallisuusarkkitehtuuriin. Näistä asioista sopivat ne kolme suurvaltaa jotka maailmassa tällä hetkellä on. Suuravallaksi lasketaan taloudellisesti ja sotilaallisesti ylivoimaiset valtiot. Nämä ovat USA, Kiina ja Venäjä.
Suunnan muutos
Monella taholla on oltu äärimmäisen pöyristyneitä siitä, miten Trumpin hallinto on suhtautunut Venäjään ja käynnissä olevaan Ukrainan konfliktiin. Ennen uuden kautensa alkua Trump oli moneen kertaan ilmaissut tahtotilansa sodan lopettamiseksi. Puheet sodan nopeasta lopettamisesta otettiin länsimaisissa medioissa ilmeisen tosissaan, sillä Trumpin astuttua virkaansa 20.1.2025 mediassa ja Trumpia vastustavissa tahoissa on keskitytty leimaamaan Trumpia narsistiseksi hulluksi näiden lausuntojen takia.
Vielä virkakautensa alussa Trump antoi epämääräisiä lausuntoja, miten Ukrainan konfliktissa on edetty. Bidenin hallintokauden aikana saimme taas jatkuvasti kuulla ja lukea siitä, miten huonosti Venäjän sodankäynti sujuu.
Miksi sitten USA:n asenne Ukrainan konfliktia kohtaan muuttui? Miksi USA yhtäkkiä ottaa huomioon sen mitä Putin ja Venäjän johto on viimeisen kahden vuoden aikana kertonut?
"Rauhan ehdoista voidaan sopia, mutta lähtökohtana pitää olla reaalitilanne rintamalla."
Viimeisen kolmen vuoden aikana esimerkiksi CIA: entiset analyytikot Larry Johnsson ja Ray McGovern ovat useasti kertoneet Bidenin hallinnon ongelman olevan se, ettei Valkoinen talo ja Pentagon saa aitoa tiedustelutietoa, vaan lähinnä sellaista mitä halutaan kuulla. Samaa on todennut eversti McGregor.
Tätä samaa tietoa on jaettu mitä ilmeisimmin myös Euroopan Nato-maille, koska esimerkiksi länsimaiden median jakamat tiedot eivät ole vastanneet lainkaan sitä, mitä rintamalla on tapahtunut. Länsimedian jakama tieto on ollut narratiivia noudattavaa niin rintaman tapahtumista kuin myös Venäjän asevoimien tilasta.
USA:n koko tiedusteluorganisaation johto meni vaihtoon helmikuussa ja se on syy, miksi USA on ottanut täysin erilaisen lähestymisen Venäjään ja Ukrainan konfliktiin. CIA:n uudeksi johtajaksi nimitettiin John Ratcliffe, kansallisen tiedustelun johtoon Tulsi Gabbard ja nyt viimeisenä FBI:n johtoon Kash Patel.
Maailmanrauhan kannalta on äärimmäisen tärkeää, että ydinasesuurvallat käyvät diplomaattista dialogia ja se näyttää olevan tällä hetkellä presidentti Trumpin hallinnon suunta. Venäjän ja USA:n ulkoministerit tapasivat Saudi-Arabian Riadissa 18.2.2025. Tapaamisessa ei ollut kyse rauhanneuvotteluista, vaan diplomaattisten suhteiden palauttamisesta USA:n ja Venäjän välillä. Siellä sivuttiin toki myös Ukrainan kysymystä ja varmasti keskusteltiin myös realistisesta tilanteesta kyseisessä konfliktissa. Nyt, kun sekä USA:n tiedusteluorganisaatioiden, että Venäjän johdon esittämät realiteetit on otettu huomioon, on USA pakotettu pelastamaan se, mitä pelastettavissa on. Toisin sanoen USA on pesemässä käsiään tästä katastrofista, jonka Bidenin hallinto aiheutti. Globaalista turvallisuusarkkitehtuurista päättävät suurvallat, joita on tällä hetkellä kolme. Euroopan Unioni ei tähän joukkoon kuulu ja USA:n äkillinen suunnan muutos onkin saanut Euroopan poliittisen eliitin paniikkiin. Paniikki näkyy valitettavasti enemmän lapsellisena uhoamisena kuin tosiasioiden tunnustamisena ja omien virheiden myöntämisenä.
Eurooppa, jonka poliittinen johto on sitonut itsensä Ukrainaan ei selvästikään pysty vetäytymään tilanteesta menettämättä kasvojaan ja se taas ei ole Euroopan kannalta hyvä asia. Eurooppa on jo vuosien ajan ulkoistanut turvallisuutensa USA:n sotavoimaan, teollisuuspohjansa Kiinaan ja muihin edullisen tuotannon maihin ja halvan energiansa Venäjälle. Viimeinen naula Euroopan ja varsinkin EU:n arkkuun ovat olleet venäläiselle halvalle energialle asetetut sanktiot. Euroopassa puhutaan omaan puolustusteollisuuteen panostettavista miljardisummista, mutta se tosiasia, ettei mikään määrä rahaa riitä, jos ei ole energiaa, teollisuuspohjaa ja osaamista, jää huomioimatta näissä puheissa. Venäjälle asetettujen sanktioiden lisäksi Euroopan poliittinen eliitti on suhtautunut presidentti Trumpiin jo vuosien ajan hyvin negatiivisesti ja suurin virhe oli, ettei osattu odottaa Trumpin paluuta Valkoiseen taloon. Nyt, kun todellisuus on iskenyt päin kasvoja, ovat Euroopan suurten maiden johtajat käyneet vierailulla Valkoisessa talossa yrittämässä kääntämässä Trumpin päätä, mikä on tietysti tuomittu epäonnistumaan, sillä Trump ajattelee aivan oikein Euroopan olevan USA:n kilpailija, ei kumppani. Sen lisäksi USA:lla on globaalisti omat intressit ja niihin ei sovi huonot diplomaattiset suhteet Venäjän kanssa, joka on strategisessa yhteistyössä USA:n ehkä pahimman kilpailijan Kiinan kanssa. Euroopan toimet ovat myös aiheuttaneet sen, että se on diplomaattisten suhteiden rakoilemisen lisäksi ajautumassa kauppasotaan USA:n kanssa.
Ainoa tie ulos tulevasta katastrofista olisi Euroopan poliittisen eliitin suunnan muutos, mutta sitä ei valitettavasti ole näkyvissä. Vaikka olisikin, niin isoimmaksi esteeksi tulee se, ettei Venäjä luota Euroopan johtajiin ja näin ollen sieltä on kantautunut viestiä, ettei se halua olla Euroopan kanssa tekemisissä. Tämä taas enteilee Euroopan unionin hajoamista, sillä kansallisvaltioilla on omat intressinsä mitä tulee talouteen. Sen lisäksi Euroopan kansat eivät halua sotaa, mikä näkyy vaalien äänestystuloksissa Euroopan isoimmissa valtioissa. Olkoonkin, ettei Euroopan eliitti kansan tahoa tunnusta, vaan jopa mitätöi vaalituloksia. Tällainen politiikka ei ole kestävää, koska sillä aiheutetaan ainoastaan sisäinen tilaus vallankumoukselle.