Ukrainan konflikti
Historian tuntemus on asia, jonka pohjalle on helppo rakentaa tulevaisuutta, jos siis historia on kirjoitettu niin kuin se tapahtui. Valitettavasti viimeiset vuosikymmenet ovat osoittaneet, että historialliset faktat muutetaan hyvin usein pelkkien mielipiteiden ja oletusten perusteella.
Nyt, kun Ukrainan konflikti on käynnissä pian neljättä vuotta, olemme saaneet nähdä uusia historian tulkintoja niin poliitikoilta, medialta kuin asiantuntijoiltakin. Nämä kaikki tahot noudattavat narratiivia, jossa Venäjä on pahan valtakunta yhdessä vähintään yhtä pahojen liittolaistensa, Kiinan, Iranin ja Pohjois-Korean kanssa. Venäjän vuoden 2022 helmikuun interventio Ukrainaan on tuomittu laajalti länsimaissa ja yhteinen narratiivi on siitä asti kertonut kyseessä olevan provosoimaton laajamittainen hyökkäyssota. Oikeastaan ainoassakaan konfliktia käsittelevässä jutussa, joita suomalaisessa mediassa on nähty, ei unohdeta tätä mainita.
Oliko Venäjän interventio sitten provosoimaton? Sen selvittämiseksi pitää palata vähintään vuoteen 1990, jolloin Berliinin muuri oli murtunut ja keskustelua käytiin Saksojen yhdistymisen tuomista turvallisuusongelmista Neuvostoliiton näkökulmasta katsottuna.
"Yhdysvaltain ulkoministerin James Bakerin kuuluisa "ei tuumaakaan itään" -vakuutus Naton laajentumisesta tapaamisessaan Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin kanssa 9. helmikuuta 1990 oli osa vakuutusten sarjaa Neuvostoliiton turvallisuudesta, jonka länsimaiden johtajat antoivat Gorbatšoville ja muille Neuvostoliiton virkamiehille koko Saksan yhdistymisprosessin ajan vuonna 1990 ja edelleen vuoteen 1991, Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton, Saksan, Britannian ja Ranskan salaisiksi luokiteltujen asiakirjojen mukaan."
Asiakirjoihin ja tapahtumien kulkuun voi tutustua täällä:
Ensimmäinen Naton laajeneminen tapahtui siis Saksojen yhdistyessä 3. lokakuuta 1990, jolloin Saksan demokraattisesta tasavallasta tuli osa Saksan liittotasavaltaa ja sotilasliittoa, kuten sovittiin 2+4-sopimuksessa (saks. Zwei-plus-Vier-Vertrag) Saksojen ja miehitysvaltojen välillä Moskovassa 12. syyskuuta 1990. Neuvostoliiton hyväksymisen saavuttamiseksi sovittiin, ettei ulkomaisia joukkoja tai ydinaseita sijoitettaisi Itä-Saksaan. Naton laajeneminen jatkui, kun siihen liittyivät entiset Varsovan liiton maat Puola, Unkari ja Tšekki 12. maaliskuuta 1999, ja edelleen 29. maaliskuuta 2004, kun Slovenia sekä entisen Varsovan liiton maat Bulgaria, Romania ja Slovakia sekä entiset neuvostotasavallat Viro, Latvia ja Liettua liittyivät puolustusliiton jäseniksi.
Venäjän presidentti Vladimir Putin kutsuttiin Münchenin 43. turvallisuuskonferenssiin vuonna 2007. Kutsun esitti Münchenin turvallisuuskonferenssin pitkäaikainen puheenjohtaja Horst Teltschik. Putinin 10. helmikuuta 2007 Münchenissä pitämän puheen pääaiheet olivat "yksinapainen maailmanjärjestys", Naton laajentuminen itään, aseistariisunta ja Iranin ydinohjelma. Putinin puhe nähtiin Venäjän viestinä lännelle, ettei se hyväksy alistettua roolia maailmanpolitiikassa. Tämä oli siis se hetki, jossa Putin asetti sen punaisen viivan, josta nyt Ukrainan konfliktin aikana länsimaiden johtajat ovat kovasti puhuneet.
Huhtikuussa 2008 Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush vakuutti tukeaan Ukrainan ja Georgian Nato-jäsenyydelle. Samalla Venäjä varoitti jälleen Ukrainaa, että sen liittyminen sotilasliittoon vaarantaisi maiden väliset suhteet. Venäjä myös varoitti, että Naton laajenemisella Ukrainaan tai Georgiaan olisi vaikutuksia myös yleiseurooppalaiseen turvallisuustilanteeseen. Naton suurista jäsenmaista Saksa ja Ranska vastustivat Ukrainan ja Georgian jäsenyyspyrkimysten virallista tunnustamista Bukarestin huippukokouksessa.
- Vastustamme Ukrainan ja Georgian jäsenyyttä, koska meidän mielestämme se ei ole hyvä ratkaisu Euroopan sisäisten tai Euroopan ja Venäjän välisten voimasuhteiden kannalta -- haluamme avata tästä vuoropuhelun Venäjän kanssa, sanoi Ranskan pääministeri Francois Fillon.
Marraskuussa 2008 Yhdysvallat laittoi alulle uuden diplomaattisen aloitteen Georgian ja Ukrainan ottamiseksi puolustusliitto Natoon. Aloitteen mukaan molemmat entiset neuvostotasavallat voitaisiin ottaa Naton jäseniksi ilman edeltävää jäsenyysvalmennusohjelmaa.
1. huhtikuuta 2009 Albania ja Kroatia liittyivät Naton jäseniksi.
2014 helmikuussa Ukrainassa tapahtui USA:n ja Euroopan Unionin tukemana väkivaltainen vallankumous, jonka seurauksena vaaleilla valittu presidentti Janukovytš joutui lähtemään maasta. Vallankumouksen seurauksena Venäjä miehitti itselleen strategisesti tärkeän Krimin niemimaan, jossa sijaitsee Venäjän mustan meren laivaston tukikohta, joka on ollut siellä yhtäjaksoisesti vuodesta 1804. Myös kaksi itäistä oblastia Donbass ja Luhansk eivät hyväksyneet uutta hallintoa ja ilmoittivat perustavansa omat tasavallat ja itsehallinnon.
Ukrainan parlamentin puhemieheksi ja väliaikaiseksi presidentiksi nimitettiin ilman vaaleja entinen Ukrainan turvallisuuspalvelun johtaja Oleksandr Turtšynov. 14. huhtikuuta Turtšynov ilmoitti "terrorismin vastaisen operaation" aloittamisesta kapinallisia vastaan. Tämä "terrorismin vastainen operaatio" tarkoitti käytännössä sotaa näitä kahta Venäjän tukemaa itäistä oblastia vastaan.
Toukokuussa Ukrainan uudeksi presidentiksi valittiin oligarkki Petro Porošenko, jonka vallan aikana Ukrainassa aloitettiin polkemaan venäjänkielisten ja etnisten venäläisten oikeuksia. Vuonna 2019 Porošenko hävisi presidentinvaalit koomikkona ja näyttelijänä tunnetuksi tulleelle Zelenskyille, jonka kantavia vaaliteemoja oli sisällissodan lopettaminen. Sodan, jossa oli kuollut tuhansia siviilejä, pääosin Ukrainan asevoimien tykistökeskityksissä.
Sodan lopettamiseksi oli myös käyty neuvotteluja Venäjän ja Ukrainan välillä, joiden tuloksena oli sekä Minsk 1, että Minsk 2 sopimukset, joista on jälkeenpäin selvinnyt muun muassa Saksan entisen liittokansleri Angela Merkelin kertomana, että varsinkin Minsk 2 tarkoituksena oli ostaa aikaa Ukrainan aseelliseen varustautumiseen.
Vuonna 2021 Venäjä järjesti suuria sotaharjoituksia Ukrainan rajan tuntumassa ja esitti joulukuussa USA:lle ja Natolle avauksen Euroopan turvallisuusinfran uudelleen järjestelystä. Tämä avaus otettiin länsimaissa vastaan Venäjän vaatimuksena uudesta etupiirijaosta itäisessä Euroopassa. Nato oli aseistanut ja kouluttanut Ukrainan asevoimia vuodesta 2017 ja ensimmäisestä USA:n aseellisesta avusta päätti silloinen presidentti Donald Trump. Tammikuussa 2022 Ukrainan asevoimat olivat hyökkäysvalmiudessa tavoitteenaan vallata Donbassin ja Luhanskin oblastit takaisin itselleen. Se tavoite jäi kuitenkin toteutumatta Venäjän aloittaessa sotilaallisen erikoisoperaationsa helmikuun 24 interventiolla pohjoisessa, idässä ja etelässä.
Sodan ensimmäinen uhri on totuus.
Ukrainan konflikti, jota Suomen ja länsimaiden mediassa kutsutaan provosoimattomaksi täysimittaiseksi hyökkäykseksi ja Venäjällä taas sotilaalliseksi erikoisoperaatioksi, on tuonut esiin paremmin kuin hyvin kuinka paljon propagandaa ja väärää tietoa liikkuu mediassa. Sosiaalinen media on tuonut tiedottamiseen oman mausteensa niin hyvässä kuin pahassa. Yksittäisten ihmisten nimimerkillä ja jopa omalla nimellä esiin tuomat mielipiteet eivät ole ongelma, kun taas valtamedian uutisointi ja sen käyttämien asiantuntijoiden analyysit ja mielipiteet taas ovat.
Miksi ne sitten ovat ongelma? Ennen kaikkea siksi, että valtamedian levikki on aivan toisenlainen kuin sosiaalisessa mediassa mielipiteitään tai jopa faktoja esittävien. Valtamedian asiantuntijoita taas pidetään auktoriteetteinä, joihin tulisi luottaa ja niin moni tekeekin. Valtamedia ja sen asiantuntijoina esiintyvät henkilöt ovat vuodesta 2022 esittäneet vain ja ainoastaan yhtä näkemystä Ukrainassa käytävässä konfliktissa. Se näkemys perustuu siihen, että Venäjä on imperialistinen ja valloitushaluinen valtio ja sen johtaja Vladimir Putin taas hullu diktaattori, joka on päättänyt perustaa Neuvostoliiton uudelleen. Valtamedian ja sen käyttämien asiantuntijoiden narratiivi sodan kulusta taas on ollut alusta asti äärimmäisen narratiivia noudattava. Se narratiivi on Venäjän kyvyttömyys ja Ukrainan sekä sen liittolaisten erinomaisuus ja sodan kulun kääntävät ihmeaseet.
Mitä sitten on oikeasti tapahtunut?
Konflikti alkoi siis jo vuonna 2014, mutta aloitan oman analyysini helmikuun 24. päivästä vuonna 2022. Täysimittaisen hyökkäyksen voi sulkea heti pois, sillä tämän mittaluokan voimankäyttö verrattuna Venäjän sotilaalliseen kapasiteettiin ei sellaista näkemystä puolla. Jätän pois myös yksittäiset taktisen tason tapahtumat, sillä sodat voitetaan operationaalisella ja strategisella tasolla. kaikki tässä artikkelissa esiin tuodut asiat ovat siis tapahtunutta reaalitodellisuutta.
Venäjä teki intervention Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Se ylitti rajan pohjoisesta, josta noin 30 000 miehen vahvuinen osasto panssariajoneuvoineen eteni etelän suunnassa kohti Kiovaa. Samaan aikaan myös maahanlaskujoukot ottivat haltuun asemia Hostomelin lentokentän suunnalla, jossa Ukrainan puolustus löi ne takaisin. Ukrainan puolustuksen pääpaino oli selkeästi pohjoisessa ja Kiovassa ja mitä ilmeisimmin siitä syystä, että länsimainen tiedustelu ja muun muassa USA:n asevoimien komentaja Mark Milley analysoivat Venäjän tavoitteen olevan Kiovan valtaus ja Ukrainan hallinnon vaihtaminen. Milley oli analysoinut jopa, että Venäjä valtaa Kiovan kolmessa päivässä. Tämä kolme päivää on jäänyt elämään länsimaisessa mediassa Putinin tavoitteena.
Mikä sitten oli Putinin tavoite?
Kremlin mukaan tavoite oli operaation alussa saada Ukraina neuvottelupöytään, mikä myös maaliskuun alussa tapahtui. Sitä ennen Venäjä oli etelässä piirittänyt Mariupolin satamakaupungin ja avannut maayhteyden Krimille muutamassa päivässä. Kohti Kiovaa pohjoisesta liikkunut kolonna taas pysäytettiin, koska Zelenskyi oli suostunut neuvottelemaan. Maaliskuussa päästiin alkuun keskusteluissa ja huhtikuussa Istanbulissa Ukrainan ja Venäjän delegaatioiden neuvotteluissa sopimukseen, jonka perusteella Venäjä pysäytti ja veti Kiovan suunnalla olleet joukkonsa takaisin.
Tulitauko ja rauha näyttivät jo onnistuneen, kunnes Ison-Britannian pääministeri Boris Johnsson lensi Kiovaan ja käskytti USA:n pyynnöstä Zelenskya jatkamaan sotaa, luvaten Naton ja yhdistyneen lännen täyden tuen Venäjän lyömiseksi sotilaallisesti, sekä talouspakotteilla. Kun sopimusta ei noudatettu, vetäytyi Venäjä viivytystaisteluin strategiseen puolustukseen luovuttaen alueita sekä Hersonista, että Harkovasta. Näiden alueiden saaminen takaisin Ukrainan kontrolliin ei ollut Ukrainalle ilmaista, vaan menetykset olivat suuret sekä kaluston, että miehistön osalta. Venäjä rakennutti puolustusasemat kaikessa rauhassa, kun Nato varusti ja koulutti ukrainalaisia kevään 2023 vastahyökkäykseen. Samaan aikaan Venäjä mobilisoi satoja tuhansia miehiä joukkoihinsa.
Kevään 2023 vastahyökkäyksen alku venyi aina kesäkuuhun asti, jolloin Ukraina lähti Naton varustamana hyökkäämään etelässä tavoitteenaan päästä aina Mustalle merelle katkaistakseen yhteyden Krimin niemimaalle ja lyödäkseen Venäjän etelässä olevat joukot kahtia. Tämä oli ensimmäinen kerta maailman sotahistoriassa, kun media kertoi etukäteen Ukrainan tavoitteet ja jopa hyökkäyssuunnat. Hyökkäys päättyi täyteen katastrofiin, kuten oli odotettavissa. Ilman minkäänlaista ilmatukea Ukraina yritti epätoivoisesti murtautua läpi Venäjän puolustuslinjojen, mutta se ei päässyt läpi edes ensimmäisestä. Tappiot olivat valtavat ja paljon hehkutetut Naton panssarivaunut paloivat iloisesti rintamalla.
Pohjoisemmassa Venäjä valtasi Luhanskin oblastissa Lysychanskiin kaupungin ja Donbassissa käytiin kiivaita taisteluita muun muassa Bakhmutin linnoitetusta kaupungista, jonka Venäjä sai haltuunsa jo toukokuussa 2023. Venäjä aloitti vuoden 2023 keväällä myös järjestelmälliset ohjus – ja lennokki-iskut Ukrainan energia - infrastruktuuria ja logistiikkakeskuksia vastaan.
Vuoden 2024 alusta Venäjä aloitti hitaan, mutta varman etenemisen kaikilla rintamalohkoilla. Sen tavoitteena on selkeästi ottaa haltuunsa ne alueet, eli oblastit jotka se on omien lakiensa mukaan itseensä liittänyt. Näitä ovat Herson, Zaporrizzija, Donbass ja Luhansk. Eteneminen on ollut rauhallista kahdestakin syystä. Ensimmäiseksi Venäjällä ei ole kiire ja toiseksi taistelut ovat periaatteessa urbaania asutuskeskussotaa, johtuen alueella olevista lukuisista kylistä ja esikaupunkialueista. Lisäksi on huomioitavaa, että Venäjä haluaa säästää omia joukkojaan tappioilta, kuten myös siviilejä jotka ovat jääneet syystä tai toisesta sotatoimialueille.
Syksyllä 2024 Ukraina käynnisti operaation tekemällä intervention Venäjän alueella Kurskin oblastiin. Operaation tavoite oli vallata alueella sijaitseva ydinvoimala ja poliittiseksi tavoitteeksi ilmoitettiin parempien neuvotteluasemien saaminen tulevissa mahdollisissa rauhanneuvotteluissa. Yhtenä tavoitteena näyttää olleen myös se, että Venäjä joutuisi siirtämään sinne joukkoja idästä, jossa Ukraina oli joutunut perääntymään ja luovuttamaan monia kyliä ja kaupunkeja Venäjän edetessä. Venäjällä oli Kurskissa pääasiassa varusmiehiä ja voi lähes varmuudella todeta, että kyseinen interventio ei tullut sille täysin puun takaa, sillä Akhmatin ja FSB:n erikoisjoukot olivat nopeasti paikalla ja pysäyttivät Ukrainan etenemisen, sekä löivät sen joukot hajalle. Ukraina menetti tässä järjettömän tuntuisessa operaatiossa armeijakunnan verran miehiä ja kalustoa, jotka olivat tietysti kaikki pois sieltä, missä niitä olisi eniten tarvittu, eli Donbassin oblastissa, jossa sijaitsivat Ukrainan viimeiset linnoitetut puolustusasemat. Tätä kirjoittaessa Venäjä on siirtynyt niin sanottuun operatiiviseen vapauteen, jossa se voi määrittää miten ja milloin se etenee. Tärkeä logistiikan solmukohta Pokrovsk on piiritetty, sen huoltotiet suljettu ja Venäjän joukkojen kärki puhdistaa jo esikaupunkialueita.
Tämä yhteenveto ei ole täydellinen, mutta pääpiirteittäin se mitä rintamalla on tapahtunut. Sota on hyvin monimutkainen asia, eikä ainoastaan taisteluita kentällä.
Kuten jo alussa todettiin. Sodat on aina voitettu ja voitetaan operatiivisella ja strategisella tasolla. Sodan strateginen tavoite on aina poliittinen. Venäjän tavoite on tapahtumien valossa juuri se, minkä se on kertonut. Ukrainan demilitarisointi ja sen natsi-ideologiaa tukeneen hallinnon ja sinne pesiytyneen neo-natsismin kukistaminen. Näyttää myös siltä, että Venäjä ei demilitarisoi ainoastaan Ukrainaa, vaan myös ison osan Natoa jonka jäsenmaiden asevarastojen seinät alkavat jo näkyä. Sen lisäksi tämä konflikti on osoittanut Naton olevan paperitiikeri, jonka yhtenäisyydenkin voi kyseenalaistaa.
Lopuksi.
Jos länsimaissa tai Natossa olisi johdossa ihmisiä, jotka suhtautuisivat objektiivisesti Venäjään ja sen kykyyn käydä sotaa, sekä tuottaa sitä varten huipputeknologiaa, ei tähän konfliktiin olisi edes päädytty. Katsonkin juurisyyn Ukrainan ja länsimaiden epäonnistumiseen olevan lähinnä ideologinen ja raskas Venäjän aliarvioiminen.